torstai 15. lokakuuta 2015

Siis: UUSI BLOGI

Niin siis sille joka ei vielä tajunnut, tai ei jaksanut lukea edellistä postausta loppuun:

En kirjoita tänne enää. Uusi blogi osoitteessa

http://toodalooo.blogspot.fi


Eli jos haluat jatkossa nähdä tekstini niin siellä kannattaa käydä klikkaamassa "liity lukijaksi" -painiketta vai mikä se nyt taas onkaan :D

HEIPPA!



lauantai 10. lokakuuta 2015

Loppu ja alku

Yö sieluni täytti syvä
halu rakkauden kun syntyi sielussa tässä
Oi sinua, sallima hyvä!
Ulos lähdin pimeässä
kun tyyntä oli jo kaikki talossa tässä.


Tämän blogin esittelytekstissä kerron, kuinka yhdeksän vuotta sitten koin, ettei elämä tuntunut täydeltä ja todelta, ja aloin etsiä vastausta siihen, mikä täyttäisi tuon tyhjyyden.

Tuolloin etsinnän ensimmäinen vastaus johti pimeyteen, sielun pimeään yöhön. Ensimmäinen vastaus, jonka löysin, oli se, että maailmaa ja elämää on katsottava kokonaan, nähtävä myös kipeät ja vaikeat puolet, ja elämä onkin taas täyttä ja totta.

Se oli kuitenkin käytännössä vaikeampaa kuin tajusinkaan. Oivalluksestani huolimatta en pystynyt kohtaamaan monia asioita, vaan aloitin matkan, jonka aikana paitsi etsin, myös jatkuvasti pakenin omaa itseäni.


Nyt, viime kesänä, koin toisen kerran sielun pimeän yön. Kaikki vanha romuttui. Koko maailmankuvani meni uusiksi. Uskon ja luotan toki edelleen Jumalaan ja johdatukseen. Hahmotan vain asian hyvin eri tavalla kuin ennen.

En pidä enää itseäni "henkisenä ihmisenä". Koko uushenkisyys näyttäytyy minulle nyt hömppänä, johon verhotaan se, ettei pystytä kohtaamaan vaikeita asioita omassa itsessä. Ei ole mitään "henkistä polkua" joka johtaa sinua aina lähemmäs ja lähemmäs valoa ja jota kulkiessasi tulet koko ajan jotenkin valaistuneemmaksi ja paremmaksi ihmiseksi.

Uushenkisyydessä ehkä kaikkein eniten ärsyttääkin luonnonvastainen pyrkimys kääntää kaikki positiiviseksi ja valoisaksi, välttää kipeät asiat täysin. Sellainen on pelkkää teeskentelyä. Se ei minua enää kiinnosta.


Tämänkin pimeän yön suuri oivallus olikin se, että myös vaikeat ja kipeät asiat - pimeys - on suostuttava näkemään kokonaan. Mutta nyt olen oivaltanut myös jotain uutta. Vaikeuksien merkitys ei olekaan pelkästään se, mitä niistä seuraa - siis jotain hvyää. Vaikeat ovat merkityksellisiä sellaisinaan, ilman ajatusta "sitten kun se on ohi". Vain sellaisina niistä voi edes seurata mitään.

Hengellinen kyllä edelleen koen olevani. Hengellisyys vain ei ole jotkut ihmeen portaat joita kiipeän kohti parempaa itseäni. Parempi minä on minussa, sisällä, ja ainoa mitä voin tehdä, on lakata yrittämästä haudata sitä ja yrittää tulla joksikin muuksi. Hengellisyys ei ole saavuttamista. Se on saavuttamisen täysi vastakohta. Se on pysähtymistä todellisuuteen.

(Huomautettakoon, että tykkään joogasta, meditoinnista ja kaikista vanhoista jutuista ihan yhtä palkon kuin ennenkin. En vain enää näe niitä tikapuina johonkin. Ne ovat hyviä ja kivoja juttuja, koska ne ovat hyviä ja kivoja juttuja.)



Yksi matka on päättynyt. Olen löytänyt vastauksen yhdeksän vuoden takaisen tyhjyyten aiheuttamaan ihmettelyyn. Vastaus ei löytynytkään lähtemällä johonkin, vaan suostumalla olemaan itsessäni. Yhtäkkiä elämä on luonnostaan täyttä ja todellista. Siitä ei tarvitse erikseen yrittää tehdä sellaista millään vippaskonsteilla.

Tämän blogin otsikossakin näkyvä muutos on tietysti tosiasia: ainoa, mikä on pysyvää, on se, että kaikki muuttuu koko ajan. Kuitenkin se, mihin olen blogin perustamishetkellä viitannut, ei enää pidä paikkaansa. En enää koe tarvetta muuttaa itseäni joksikin uudeksi - joksikin, jota en ole - vaan uskon, että kun en pakene omaa itseäni, muutos tapahtuu luonnostaan, jopa huomaamattani.

Ajatusmallin perustavanlaatuisen rakennemuutoksen vuoksi en halua rakennella uusia hökötyksiä tämän vanhan pohjan päälle. Haluan aloittaa alusta. Haluan lopettaa olemasta "henkinen joogaminä" ja olla vain Minä, anteeksipyytelemättä.

Jos elämäni seuraaminen edelleen kiinnostaa, voit klikata itsesi uuden blogini lukijaksi osoitteessa:

http://toodalooo.blogspot.fi







See you on the other side!


Ja pimeys tihentyvä 
oli salaista porraspuuta peittämässä. 
Oi sinua, sallima hyvä!
Kävin salaa pimeässä
kun tyyntä oli jo kaikki talossa tässä.

- Ristin Johannes

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Kerran larppaaja...

Todellisuus näyttää poliittisen ilmapiirin puolesta tällä hetkellä niin karulta, että en pysty kirjoittamaan mistään painavasta aiheesta - neuvottomuus sen kaiken suhteen ahdistaa liikaa. Sen sijaan sananen jostain muusta.


Viimeiset neljä vuotta olen ollut entinen larppaaja. Harrastin larppausta aktiivisesti vuosina 2002-2007, sen jälkeen harvakseltaan aina vuoteen 2011 asti, jolloin tein viimeiset visiitit tuttujen porukoiden peleihin ja "lopetin kokonaan".

Lyhyt tietoisku: LARP = live action role play. Se on siis roolipelaamista niin, että ihmiset "leikkivät" kuvitteellista tilannetta. Henkilöiden taustat, luonteet, tavoitteet ja tilanteen olosuhteet on pelinjohto kirjoittanut etukäteen. Sitten improvisoidaan. Se on siis vähän kuin näyttelemistä ilman yleisöä. Yhden päivän pelit kestävät yleensä 5-6 tuntia, mutta on myös lyhyitä parin tunnin pelejä ja pitkiä, useita päiviä kestäviä pelejä.

Eilen tein paluun larppaamaan. Yksi vanhan porukan pelikampanja pyörii edelleen, ja minä ja kaverini menimme mukaan vanhoilla, tutuilla hahmoilla. Kokemus oli upea ja voimakas. Luulen, että saatan alkaa taas käydä peleissä ainakin sen pari kertaa vuodessa.



Larpissa siis olen joku toinen, esitän kuvitteellista henkilöä. Kuitenkin hieman paradoksaalisesti koen, että larppaus on ollut ennen kaikkea keino tutustua itseeni. Ja ehkä se ei niin paradoksaalista olekaan: minä pelaan kuvitteellista hahmoa, mutta pelaan omalla itselläni. Vaikka esitän jotakuta toista, niin siinä kuitenkin olen aina minä.

Larppien avulla löysin aikoinani monta kertaa asioita, joista en omana itsenäni ollut aiemmin kiinnostunut. Tajusin, että usein se on asenteesta kiinni: esimerkiksi pelattuani liikuntaa rakastavaa hahmoa huomasin, millä tavalla voin itsekin nauttia liikunnasta. Myös hahmon rohkeus sai minut usein huomaamaan, että voin voittaa pelkoni myös tosielämän tilanteissa.

Oli kuitenkin myös toisenlaista itseen tutustumista: hahmoissa ilmeni ilman suunnitteluakin puolia, joiden tajusin kumpuavan omasta itsestäni. Huomasin esimerkiksi, että pelatessani nuoria, miespuolisia hahmoja, uskalsin spontaanisti flirttailla ihmisille - ja nautin siitä tavalla, joka sai minut tajuamaan, että minullakin on tuo puoli, jos uskallan ilmaista sitä.



Oli muutakin kuin itsetuntemus. Larppien myötä pääsi konkreettisestikin irti arjesta, tuli reissattua vaikka minne, ja hyvin usein pelipaikat olivat luonnon helmassa ihanissa leirikeskuksissa tai mökeillä. Nautin tästä kotimaanmatkailusta todella paljon. Ja sitten oli tietysti ihmiset. Vaikka jossain vaiheessa tuntui, että larppaajissa on tiettyjä rasittavia piirteitä (kuten esilläolon tarvetta tai loputonta jaarittelua omasta hahmosta), on tuossa porukassa myös jotain aivan poikkeuksellista verrattuna mihinkään harrastusporukkaan, missä olen ikinä ollut. Larppiporukka monella tapaa suvaitsevampaa kuin edes muusikot tms. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöissä ei ollut mitään kummallista, ja yhtä lailla sai olla nörtti, epämuodikas, lapsellinen, "epänormaali" sellaisilla pienillä tavoilla, joiden suhteen yhteiskunnassa on kirjoittamaton sääntö toimia tietyllä tavalla tai olla tietynlainen.

Ja sitten erittäin merkittävä tekijä: läsnäolo. Ehkä hassua, että jonain toisena ollessa onkin valtavan aidosti läsnä. Mutta kuten sanottua, minähän siinä olen. Ja larpin aikana ei ole oman elämän todellisuutta muistoineen, huolineen ja murheineen viemässä huomiota pois tästä hetkessä. Okei, on kuvitteellisen hahmon kuvitteellinen menneisyys ja tulevaisuus, mutta ainoa sillä hetkellä todellinen on kuitenkin vain - no, se hetki. Olenkin kokenut larpeissa samanlaista, voimakasta läsnäoloa kuin vaikka joogaretriitillä. Sellainen läsnäolo tuo suurta iloa ja johtaa myös lähemmäs omaa itseä, omia todellisiakin tunteita.



Kaiken kaikkiaan olen saanut larppaukselta suorastaan hämmentävän paljon. Ihan jo tietysti niitä ihmeellisen voimakkaita kokemuksia, joita saa, kun on hetken toisessa todellisuudessa, heittäytyy toisen ihmisen iloihin ja suruihin. Mutta myös rohkeutta olla minä ja elää elämääni. Uskon ihan todella, että on pitkälle larppauksen ansiota, että olen uskaltanut lähestyä kiinnostavia ihmisiä, elää omana ei-heterona itseäni ja esimerkiksi tehdä päätöksen muuttaa vuodeksi Afrikkaan.

Tämä kaikki vyöryi ylitseni tänään, kun lähdin matkaamaan kotiin pelipaikalta, meren rannalta, keskeltä ei-mitään. Nyt, kun haluan taas olla enemmän oma itseni kuin yleisesti tai hyväksytty tai cool, voin myöntää, miten paljon rakastin ja rakastan tuota harrastusta.

Lopetin sen silloin, koska tuntui, että aikaa meni suhteettoman paljon leikkiessä jotakuta toista, halusin sen sijaan elää omaa elämääni. Enää en edes haluaisi ravata peleissä joka kuukausi enkä jaksaisi opetella tietoja milloin minkäkinlaisesta fantasiamaailmasta. Sen sijaan haluan valita muutaman pelin vuodessa, joissa on tuttuja ihmisiä, tuttu pelimaailma, ehkä tuttuja hahmojakin, ja joskus kenties piristeeksi jotain uutta.

Haluan olla taas larppaaja. Kolmekymppisen yh-äidin tavalla.

sunnuntai 23. elokuuta 2015

Open päiväkirja

Somessa levisi viime viikolla linkki open päiväkirja -nimiseen blogiin. Ilmeisesti hauskaksi tarkoitetuissa avautumisessaan kyyninen opettaja viljelee kirosanoja, mollaa kaikkea oppilaista kollegoihin, rehtoreihin ja vanhempiin, ja julistaa kuinka kaikki uudet ideat ja työn suhteen kuullut positiiviset ideat ovat bullshittiä, koska kaikkihan tietävät, että oppilaat ovat vaan ihan kamalia eikä niitä kuitenkaan kiinnosta mitään ja arvatkaa mitä, opeakaan ei voisi v***u vähempää kiinnostaa.

Jos blogiin jättää kommentin siitä, kuinka opettaja on selvästi alanvaihdon tarpeessa, saa joltakulta fanilta vastauksen, että et ymmärrä sarkasmia. Kirjoittaja itse ei kommentteihin vastaa.


Tiedoksi: minä ymmärrän sarkasmia. Minä pidän sarkastisesta huumorista. Esimerkiksi Vuoden Mutsin ja sen kirjoittajan blogin Project Maman sarkasmi uppoaa minuun täysin. Tämä Katjan sarkasmi tekee pilaa lapsista ja vanhemmuudesta - mutta sillä tavalla, ettei lukijalle tule oloa, että kirjoittaja oikeasti inhoaisi vanhemmuutta. 

Tykkään heittää kyynistäkin läppää työstäni. Näin meillä lähiökoulussa! Ja mitäs niissä OPSin hienoissa tavoitteissa sanottiinkaan! Kuitenkin, jos kirjoittaisin tästä internetissä, pitäisin huolen siitä, että tekstistä välittyisi, että olen kuitenkin työssäni vapaaehtoisesti ja haluan tehdä juuri sitä.

Tämä ei Open päiväkirjasta välity. Siksi se ei ole hauska. Ei, vaikka siinä käsitellään monia sellaisiakin tilanteista, joista oikeasti voisi heittää tosi hyvää sarkastista läppää.


Esim. tää on musta ihan hauska.

http://d.justpo.st/media/images/2015/08/20/no-i-dont-wanna-go-back-to-school-i-know-honey-i-know-but-you-have-to-why-because-youre-a-teacher-comic-1440091317.jpg


Taannoin edellisessä työpaikassani oli tapana, että joulun alla opettajainhuoneessa joku askarteli joulukalenterin, jolla laskettiin työpäiviä lomaan. Lasten kalenterien sijaan tässä opejen versiossa oli jotain opettajien omaa läppää luukkujen takana. Esimerkiksi yhtenä vuonna oli oppilaiden piirtämiä kuvia opettajista.

Sitten yhtenä vuonna joku teki kalenterin "Eniten vituttaa kaikki" -kirjan lauseista. Ne olivat sellaista superkyynistä huumoria, jossa kaikki on vaan ihan perseestä. Voisin hyvin nauraa sellaiselle huumorille tiettyjen ihmisten kanssa tietyissä tilanteissa. Mutta työpaikalla, opettajainhuoneessa, se tuntui oudolta. Liialta. Totta kai me kaikki olimme ihan poikki ja laskimme päiviä ja tunteja lomaan. Mutta ei minua silti huvittanut avata luukkuja, joista paljastui vain joku lause siitä, mikä kaikki nyt taas on päin helvettiä, ei kun anteeksi, päin v***ua.


Kuten joitakin kommentoijia Open päiväkirjassa, minuakin huolestuttaisi ajatella, että lapseni opettaja voi olla tuollainen. Ei opettajan tarvitse olla maailmaa syleilevä hippi, joka tulee töihin kukkaseppele päässä ja järjestää joka tunnille jonkun draaman keinoin elävöitetyn shown kulloisestakin aiheesta. Kyllä opettajalla on oikeus olla "ihan vain töissä", ilman, että hän kaataa kaiken energiansa oppilaisiinsa. Mutta opettajalla on myös ihan oikeasti vastuu oppilaidensa kasvatuksesta sen 24 tuntia viikossa tai mitä nyt kenenkin lukujärjestyksessä on. Ne viikoittaiset tunnit koko kouluvuoden ajan. Siitä tulee aika paljon.

En minä jaksaisi olla sellaista aikaa työtään (ja kenties elämäänsä?) vihaavan kyynisen p*skan seurassa. Miten lapsi jaksaisi?

Ja sitten tämä kyyninen p*ska ihmettelee, miksi lapset ovat niin idiootteja eikä niitä kiinnosta mitään. Mistäköhän senkin oppivat?


Minun neuvoni ihan jokaiselle olisi, että hei, tee sellaista työtä, jossa viihdyt. Edes jotenkuten. Elämä on paljon kivempaa sillä lailla, itsellesi ja muille.

perjantai 31. heinäkuuta 2015

Anteeksi, mutta mikä ihmeen MONIKULTURISMI?

No niin.

Aivan aluksi haluaisin kiittä presidenttiämme Sauli Niinistöä, joka otti kantaa tapahtuneeseen, aivan kuten toivoinkin. Se oli vastuullinen teko.


Sitten asiaan.

Tässä viime päivinä velloneessa keskustelussa minua on alkanut pahasti häiritä yksi asia, joka on tullut minua vastaan useissa eri kirjoituksissa ja kommenteissa. Nimittäin seuraavassa ajatuskulussa on jotain pahasti häiritsevää:

  • On ongelma, jos maahanmuuttoon liittyvistä ongelmista ei voi keskustella, ja sitähän monikulttuurisuushurmiossa vellovat monikulturistit eivät halua, koska heidän ideologiansa on se, että mahdollisimman monta kulttuuria ängetään samalle alueelle, ja sitten tulijoiden kulttuurit pyritään säilyttämään muuttumattomina, kun taas alkuperäiskansalaisten pitää vain ymmärtää. Joten on parempi, että kulttuureihin tutustutaan vieraissa maissa ja moskeijoita ei perusteta sinne, minne ne eivät kuulu, ja tällä perustelulla persujen ratkaisu - vähentää maahanmuuttoa - on täysin perusteltu. 

Okei, tämä kärjistää. Mutta pointti on, että kun tuodaan esiin tarve puhua maahanmuuton ongelmista, niin sen sijaan, että luotaisiin pohjaa dialogille noista ongelmista, syytetään maahanmuuttoon lähtökohtaisen positiivisesti suhtautuvia ihmisiä jostain "monikulturismista", jonka tavoite on vaan haalia kulttuureja ja varoa vaatimasta niiden edustajia sopeutumasta. Surullisen usein nämä kannanotot myös päätyvät tuohon yllä kärjistämääni lopputulemaan - että ratkaisu on vain rajusti rajata maahanmuuttoa sen sijaan, että oikeasti keskusteltaisiin niistä maahanmuuttoon liittyvistä ongelmista ja ratkaisuista niihin. 


Ensinnäkin - minun mielestäni ei ole olemassa mitään "monikulturismia". En ole koskaan tavannut yhtään sellaisen edustajaa. Maahanmuuttoa "kannattavien" tai siis siihen avoimin mielin suhtautuvien ihmisten motiivi ei ole haalia ympärilleen kamalasti eri kulttuureja ja ihannoida kuvitelmaa värikkäästä yhdessäelosta. Maahanmuutolle avointen ihmisten lähtökohdat ovat aivan toiset: se, että tärkeintä on kaikille yhteinen ihmisyys eikä orjallinen rajojen takana pysyminen; se, että ei ole merkitystä sillä, mistä kulttuurista joku tulee, vaan sillä, että hän on samanlainen ihminen kuin me täällä. 

Maahanmuuttoa tapahtuu monista syistä. Pakolaiset ovat turvapaikanhakijoita, jotka pakenevat epäinhimillisiä olosuhteita - on yleisinhimillistä solidaarisuutta avata ovi tulijalle. Turvapaikanhakijoiden määrä riippuu ihan niistä kriiseistä, joita maailmalla myllää, ja niistä kärsivillä on oikeus turvapaikkaa hakea. On täysin absurdi ajatus, että turvapaikanhakijoiden määrää voisi rajoittaa, ja kuitenkin juuri sitä persut ovat sanoneet tarvittavan. On ilmiselvää, että jos maahan tulee pakolaisia kriisien keskeltä, traumatisoituneina ja kärsimään joutuneina, he eivät ole automaattisesti niitä tehokkaimmin tuottavia kansalaisia. Tilanne, jossa otetaan vastaan ongelmallisista oloista tulevaa väkeä, tuottaa väkisinkin myös ongelmia. Noiden ongelmien ratkaisu ei ole se, ettei ihmisille tarjota turvapaikkaa ollenkaan. Ratkaisumahdollisuudet ovat juuri se asia, josta dialogia tarvittaisiin. Miten tehokkaimmin tukea kriiseistä tulleita, mahdollisesti ongelmaisiakin ihmisiä, jotka apua tarvitsevat?

Sitten ihmisiä muuttaa maasta toiseen muista syistä. Työn perässä, rakkauden perässä, sattumien seurauksena. Se on osa elämää. Samalla tavalla suomalaisiakin muuttaa Kiinaan, Jenkkeihin, Ruotsiin tai vaikka Italiaan. Juuri tässä kuvaan astuu avoimuus ja suvaitsevaisuus. Okei, naapurisi meni rakastumaan johonkuhun, joka tulee toiselta puolelta maapalloa. Tai viereiseen rappuun tuli joku, joka etsii täältä töitä. Henkilö muutti Suomeen ja toi mukanaan arkisia kulttuurien yhteentörmäyksiä. Henkilö ei muuttanut tänne, koska "monikulturistit" haalivat hänet näyttelynsä koristeeksi, vaan siksi, että elämä tapahtui. Nyt hän haluaa käydä perjantaisin moskeijassa tai rukoilla keskellä päivää Mekkaan päin. Se ei ole sinulta pois. 


Toiseksi - en ole koskaan törmännyt tähän paljolti parjattuun ilmiöön, että monikulttuurisuusmyönteiset ihmiset haluaisivat uusien kulttuurien säilyvän muuttumattomina. On ilmiselvää, että kun kulttuurit kohtaavat, täytyy joustaa. Molempien osapuolten täytyy joustaa. On myös ilmiselvää, että tiettyihin asioihin on pakko sopeutua. Suomessa ei ole okei murhata perheenjäsentä kunniasyistä, esimerkiksi. Tästä ei jousteta, piste. Mutta se ei tarkoita, että tänne tulevien täytyisi sulautua valtaväestöön ilman merkkiäkään kulttuuristaan tai uskonnostaan. Heillä on oikeus pukeutua omalla tavallaan, kuunnella omanlaistaan musiikkia, syödä omia ruokiaan, harjoittaa omaa uskontoaan. Se ei ole sinulta pois. Se täytyy nyt vain kestää. Vähän niinkuin sekin, jos naapurin Pentti aina vain itsepäisesti tykkää toisista miehistä, vaikka sinä haluaisit nähdä hänet onnellisesti naimisissa jonkun Pirjon kanssa. 

Ja se, jos tämä naapurirapun tumma heebo harjoittaa edellämainittuja asioita, ei vielä tarkoita, että hän pyrkisi jästipäisesti vastustamaan sopeutumista ja säilyttämään kulttuurinsa muuttumattomana. Se, jos sinä näet jotain mikä ei kuulu meidän kulttuuriimme, ei tarkoita, ettei toinen osapuoli olisi millään tavalla sopeutunut ja mukautunut. Sinä et tiedä millä kaikilla tavoilla hän on mukautunut. Tänne tulevat käyvät suomalaista koulua, asioivat suomalaisessa järjestelmässä neuvoloineen ja terveyskeskuksineen, opettelevat suomalaiset tavat, joka ikisen pienen vivahteen, joka täällä kasvaneille on niin arkinen, ettei sitä tarvitse erikseen miettiä. Onko ihme, jos kaiken sen jälkeen haluaa joskus syödä omaa ruokaa, kuunnella musaa, rukoilla moskeijassa ja niin edelleen? Jos minä muuttaisin Ghanaan, niin totta hitossa haluasin keittää aamuisin mutteripannulla espressoa, syödä välillä tuttua ruokaa, kuunnella samaa musaa kuin kotonakin. Ja minusta on ihanaa, että Ghanassakin voin käydä omassa kirkossani - ortodoksisessa - koska en minä nauti osallistumisesta paikallisiin karismaattisiin palveluksiin. Nämä asiat eivät estä minua toimimasta maassa maan tavalla. Lisäksi voi silti tehdä tiettyjä asioita myös oman kulttuurinsa tavalla.

Ja joo, totta kai, jos joku ei oikeasti sopeudu, tarvitaan ratkaisuja. Jos joku ei vain mukaudu suomalaiseen systeemiin - koulujärjestelmään, oikeusjärjestelmään jne - sitten se on ongelma, ja siihen tarvitaan ratkaisuja. Ratkaisu ei ole se, että ei varmuudeksi oteta tänne paljon ketään ettei joku niistä vaan jätä sopeutumatta. Ratkaisua täytyy miettiä itse tilanteeseen: miten aidosti tehostaa tänne tulevien sopeutumista? Helpottaako vai pahentaako tilannetta se, jos suomalaiset mulkkaavat vihaisesti jokaista vastaan tulevaa turbaania tai huntua?

Ei vastaanottavan kulttuurin edustajien tarvitse ymmärtää sitä, että "tuo nyt ei noudata meidän lakeja, kun se edustaa toista kulttuuria". Kukaan ei ole tällaista väittänyt. Mutta molemminpuolinen sopeutuminen todellakin tarkoittaa sitä, että on kestettävä se, että jonkun tavat - siis arkiset tavat elää - ovat erilaiset kuin omat. On vain kestettävä se, että joku on mielestäsi outo. Koska se ei ole sinulta pois. 


Ei ole mitään monikulturismia. On ihmisiä, joille on toissijaista se, mistä joku tulee; ihmisiä, jotka ovat avoimen kiinnostuneita toisenlaisista tavoista elää ja tehdä juttuja, vaikkeivat kokisikaan tarvetta itse omaksua noita tapoja. Nämä ihmiset saattavat esimerkiksi rakastua eri kulttuurin edustajaan - ei siksi, että hän edustaa sitä, vaan siksi, että kulttuuritausta on tässä asiassa merkityksetön. Kas, satuin rakastumaan ghanalaiseen/kuubalaiseen/brittiin/irkkuun/kreikkalaiseen/arabiin. Tai suomalaiseen. Ihmiseen. Se ei ole eksotiikan haalimista. Se on avoimuutta mahdollisuuksille. 

[Sivuhuomio: Kyllä, olen huomannut esim. mediassa, myös sosiaalisessa sellaisessa, tyyppejä, jotka ovat päättäneet tapailla vain ulkomaalaisia tai vain tietyn kulttuurin edustajia. Minun on tällaista ideologiaa hyvin vaikea, jopa mahdoton ymmärtää. Onko rakkaus joku postimyyntiluettelo, josta voi katsoa vain tietyt sivut? En kuitenkaan näe tätä sinä "monikulturismina", jota joka puolella niin kovasti parjataan. Nämä mediassa havaitsemani esimerkkihenkilöt kun eivät välttämättä aina edes ole kauhean suvaitsevia, vaan saattavat puhua jopa oman puolisonsa kulttuurista kummallisen negatiivisin yleistyksin. Lisäksi tämä porukka näyttää olevan aivan eri taholla kuin ne, jotka aktiivisesti vastustavat mediassa rasismia.]

Muista kulttuureista tulevat ihmiset ystävinä ja kanssaeläjinä eivät ole mikään itsetarkoitus - he ovat ihmisiä, jotka ovat erilaisten tilanteiden tuloksena päätyneet tänne, päätyneet kohtaamaan jossakin juuri minut, ja minä voin valita miten heihin suhtaudun - peläten ja torjuen vai avoimesti, kommunikaation mahdollistaen. Samoin kuin he voivat valita, miten suhtautuvat minuun ja kulttuuriinii: kunnioituksella ja sopeutuen vai epäkunnioittavasti vastaan rimpuillen, jolloin seuraa ongelmia, joita minä en tässä ollenkaan yritä hyssytellä pois, vaan jotka tietysti on pyrittävä ratkaisemaan kulloisenkin tilanteen mukaan. 

Ehkä siinä onkin jokin olennainen pointti: kun kulttuurit kohtaavat, syntyy väistämättä myös ongelmia. Näiden ongelmien pelossa sitten osa ihmisistä haluaisi rajusti rajata sitä kulttuurien kohtaamista. Kuulostaa minusta suunnilleen yhtä loogiselta kuin että en lähde kotoa, koska voin jäädä auton alle. Ei ratkaisu ongelmiin ole se, ettei uskalleta koskaan tehdä mitään, mistä ongelmia voi seurata. Ratkaisu on se, että luodaan hyvät edellykset reagoida ongelmiin, jos ja kun niitä tulee. Koska ongelmat ovat vain pieni osa sitä, mitä saadaan. Lisäksi saadaan - ei hienoja eksoottisia muuttumattomia kulttuureja näytille tänne meille, vaan ihmisiä, jotka tuovat oman osansa elämää mukanaan - jotka ovat työntekijöitä, miehiä, vaimoja, koululaisia, opiskelijoita, yhteiskunnan jäseniä - suomalaisia. 


Eli joo. On ongelma, jos maahanmuuttoon liittyvistä ongelmista ei voi keskustella. On ongelma, jos tämä keskustelu aina väistetään "monikulturismi"-kortilla: ininällä siitä, että vastapuoli ei edes suostu näkemään mitään ongelmia koska haluaa vain haalia niitä kulttuureja ja varoa vaatimasta minkäänlaista sopeutumista. On ongelma, jos keskustelu aina vedetään siihen, että on kaksi vaihtoehtoa: sopeutuminen niin, ettei yksikään turbaani vilahda missään eikä kukaan joudu katselemaan mitään itselle vierasta, tai sitten kaikki portit kiinni koska ette te osaa täällä olla kuitenkaan. 

On ongelma, jos maahanmuuton ongelmia ei voi yrittää ratkaista, koska kaikki muut ratkaisut kuin "tiukka linja" (=ovet kiinni) ovat "monikulttuurisuushurmiota". 


Tämän tekstin alussakin linkitetty Rydmanin juttu sisältää myös argumentin siitä, että "nyt kaikki sanovat, että Suomi on aina ollut monikulttuurinen, mutta se on ihan eri asia kuin tämä nykyinen monikulturismi". Wille, ei se ole. Kun kulttuurit kohtaavat, ne ovat aina ensin toisilleen uusia ja vieraita. Ei "wanhojen hyvien aikojen oikeanlainen monikulttuurisuus" ollut mitenkään radikaalisti erilaista kuin nykyinen. Ero on siinä, että silloin muuttoliike nyt vain oli paikallisempaa, nykyään kaikki tapahtuu globaalissa skaalassa. Jotkut erot voivat olla suurempia. Itse ilmiö on sama. Vieraaseen voi suhtautua joko avoimesti - sekä hyvät että huonot puolet huomioiden, pyrkien tulemaan toimeen ja ratkaisemaan ilmenevät ongelmat - tai sitten voi suhtautua vihalla ja pelolla ja todeta, että "kaikkialta ei vain tarvitse löytyä moskeijaa" (mitä ihmettä se voi ketään haitata jos se moskeija löytyy niin kauan kuin ketään ei sinne väkisin raahata?!). 

[Sivuhuomio: Inhoan myös sitä, kun islamista puhutaan joko-tai -otteella (kuten tässä niin ikään jo ylläkin linkitetyssä jutussa), joko se on monsteri tai siihen ei voi liittyä mitään ongelmia. Uutinen: uskontoihin liittyy ongelmia. Aina. Jep, ääri-islamistien meininki on ongelmallista, ympäri maailmaa. Niin on äärikristittyjenkin, ja sitä se on ollut jo pitkään. Ei voida puhua siitä, että "islamilainen kulttuuri on paha, koska..." vaan siitä, mitä ongelmia siihen mahdollisesti voi liittyä tai jossain tietyssä tapauksessa liittyy. Moskeija kotikadullasi ei ole yhtä kuin ääri-islamin tuputus, samoin kuin kirkko kotikadullasi ei tarkoita, että sinut värvätään kohta väkisin Koivuniemen lahkoon.)


Ei ole mitään monikulturismia. Tämä asia ei vaadi mitään ismiä. Tämä asia vaatii sopeutumista - ja keskustelua. Eikä keskustelu ole omien mielipiteiden runnomista läpi. Se on vastavuoroista. Pitää osata myös kuunnella.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Anteeksi, mutta mitä helvettiä?

Pahinta ei ole se, että joku valopää kirjoittaa vihamielisiä ajatuksiaan someen. Ei edes se, että hän tekee sen uhkaavassa hengessä Brejvikin teon vuosipäivänä. Melkein, muttei vielä kuitenkaan ihan, pahinta on jo se, että henkilö on kansanedustaja, joka on työnsä puolesta osaltaan vastuussa niiden kansalaisten hyvinvoinnista, joita hän kirjoituksillaan uhkailee ja pelottelee.

Kaikkein pahinta on se, miten laimean reaktion tämä ns. "virallisella puolella" herättää. Ihmiset ovat kauhuissaan, mutta ainoa, mitä valtaapitävät tekevät, on:


  • Pääministeri kommentoi, ettei hyväksy näitä ajatuksia
  • Puolueen ryhmänjohtaja kommentoi, että se, mitä seuraa, on että syksyllä sitten kokouksessa jutellaan puolueen some-linjasta yleisellä tasolla
  • Muutama poliitikko valittelee sitä, että puolueen puheenjohtaja ei ole kommentoinut mitään.

Mitä sitten pitäisi tapahtua, noin niinku mun mielestä?
No, minusta pitäisi olla ilmiselvää, että 

  • Pääministeri sanoisi suoraan, ettei kyseisenkaltainen avoimen uhkaava ja ihmisryhmää vastaan kiihottava lausunto ole missään tekemisissä hallituksen linjan kanssa, ja ettei hän pääministerinä voi jatkaa hallitusyhteistyötä puolueen kanssa, ellei sen puheenjohtaja hetimmiten sanoudu irti kyseisestä some-lausunnosta ja ellei kyseistä, mielipiteessään perääntymätöntä henkilöä eroteta puolueesta. Lisäksi odottaisin kommenttia tilanteeseen välittömästi miltä tahansa taholta, jonka sanalla on painoarvoa, kuten vaikka Suomen tasavallan presidentiltä, jotta tehtäisiin erittäin selväksi, että tällainen uhkapuhe ei ole sallittua, hyväksyttyä eikä suvaittua. 
  • Mielestäni on myös käsittämätöntä, että tästä edes voidaan keskustella tyyliin "pitäisikö sen Soinin nyt kommentoida vai ei" ja "oliko tämä nyt yksityispuhetta vai ei". Mielestäni, kun kansanedustaja (!) tekee tällaisen lausunnon, josta vielä ei suostu perääntymään tuumaakaan, ei pitäisi edes keskustella siitä, saako hän jatkaa työssään vai ei, ja ainoa asia, mitä tarvitsisi pohtia, olisi se, että minkälaisen tuomion hän tästä vihapuhe- ja yllytysrikoksestaan saa. 

Seriously, eikö tuosta voisi jo tehdä rikosilmoituksen? Kenen vastuulla se on? Ja jos sellaista ei voi tässä asiassa tehdä tai tekeminen on turhaa, niin anteeksi vain, mikä helvetti on vialla?


tiistai 14. heinäkuuta 2015

Kriisi ja Kristus

Minulla on tässä meneillään pieni uskonkriisi. Tai no, pieni ja pieni, mutta kriisi ei kuitenkaan koske sitä, uskonko Jumalaan - tiedän varmasti, että Jumala on. Kriisi koskee sitä, millainen tuo Jumala (tai hetkittäin tuntuu että "jumala") oikein onkaan. En aio avautua kriisin ytimestä sen enempää, mutta haluan esitellä sen sivutuotteena mieleen nousseen ajatuksen.


Nyt kun olen äiti, olen huomannut, että omaa lasta todellakin rakastaa niin hirvittävästi, että ajatuskin lapsen kärsimyksestä tuottaa itselle tuskaa. Jos ihmiset ovat Jumalan lapsia, miten hän voi antaa meidän (en tarkoita itseäni vaan ihmiskunnan edustajia ylipäätään) kärsiä sillä tavalla - kyllähän te tiedätte, kun viattomat välillä ottavat pahinta hittiä maailman mittelöissä ja silleen. Luonteva seuraava ajatus oli, että Jumala ei voi rakastaa meitä kuin omia lapsiaan, kun antaa kaiken tapahtua.

Sitten mieleeni tuli Jeesus. Ah, well.


Juttuhan meni näin:

Jumala laittaa osan itsestään ihmisen muodossa omana lapsenaan maan päälle.
Tämä Jumalan lapsi elää kolmekymppiseksi aika normaalia elämää, ei välttämättä tiedostaen omaa jumalaista alkuperäänsä ja sisintään.
Sitten kolmekymppisenä hän harrastaa diippiä hengellistä pohdintaa, mm. ottaa kasteen ja paastoaa erämaassa, ja ymmärtää syvästi sen minkä on aina sisimmässään tiennyt, että on osa Jumalaa ja Jumalan lapsi.

Hän alkaa puhua hengellisistä jutuista, jumalaisesta rakkaudesta muillekin. Hän ei voi tehdä muutakaan, hän tietää sen olevan hänen tehtävänsä maan päällä. Aluksi ihmiset lähtevät mukaan, mutta sitten tämä radikaali rakkausoppi suututtaa valtaapitävät ja huonostihan siinä käy. Koska jäbä ei peräänny vaan seisoo sanomistensa takana, hänestä tehdään varoittava esimerkki ja seuraa kärsimystä.


Jutun ilmiselvä osuus: Kristinuskon Jumala laittoi sen oman poikansakin kärsimään tänne, viattomana. Hänellä oli syynsä, mutta tässä yhteydessä siis pointti oli se, että hän todellakin pystyi siihen. Minulla tästä kuitenkin heräsi myös mielikuva siitä, kuinka Jumala yksinkertaisesti lähetti lapsensa maailmalle kuten me kaikki, toivoen parasta, mutta tietäen, ettei voi estää kärsimystä tapahtumasta. Ja sitten ei voinut kuin seurata sen tapahtuvan.

Ja sitten se teologinen osuus: Entä, jos Kristus-tarina onkin kuvio, joka toistuu jokaisen ihmisen kohdalla? Jumala laittaa osan itsestään maan päälle ihmisen muodossa, omana lapsenaan jokaisen ihmisen kohdalla. Joka kerta tarkoituksena olisi tajuta, että olemme osa Jumalaa, ja sitten elää sen mukaisesti (mitä se kenenkin kohdalla tarkoittaa) - ja joka kerta siitä seuraa väistämättä myös kärsimystä. Ja Jumala ei voi kuin seurata sen tapahtuvan.



Lempi-Jeesukseni.
http://i.imgur.com/Xc1Olku.jpg



En nyt yritä sanoa, että Kristus-juttu olisi vain universaali metafora. En myöskään yritä sanoa, että se ei olisi. Tämä kai se uskonkriisien pointti on. En sano mistään mitään, sanon vain näitä omia ajatuksiani asian tiimoilta. Pitää ehkä vielä vähän miettiä sitä uhrausosiota.


Kristus huusi ristillä: "Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?" Jos kerran Kristuskin (oli Hän metafora tai ei) koki hylkäämisentunteen, ehkä se nyt vain kuuluu asiaan. Ehkä uskonkriisi on niin sanotusti ihan fine.