Kuka on isä?

Olen oikeastaan koko raskausajan kironnut sitä, että käytännössä kaikki neuvolan oppaat on suunnattu jonkinlaisille muotteihin meneville mallivanhemmille, jollaisista taannoin kirjoitin. Tämä tarkoittaa myös sitä, että yksinhuoltajia ei oppaissa juuri näy eikä ohjeissa tunnuta huomioivan melkein ollenkaan. Monesti tällainen vaihtoehto vanhemmuuteen kuitataan jossain sivussa yhdellä tai kahdella lauseella, ja yleensä sisältö on "yksinhuoltajan pitää varmistaa että saa tarpeeksi tukea". Ah, kiitos tästä infosta!

Pidän tätä erittäin kummallisena ja huonona asiana, sillä Suomessa on kuitenkin ollut paljon yksinhuoltajia jo vuosikymmenten ajan. Lisäksi yksinhuoltajuuteen liittyy paljon sellaista mietiskeltävää, johon mielellään ottaisi vähän lisävinkkejä ja -tukea sen sijaan, ettei saa sitäkään vähää juuri itselle kohdistettua neuvontaa, jonka "normaali" pariskunta saa. Kahdelle kohdistetuista ohjeista kun usein jää tunne, että jaahas, mitäs minä sitten teen, kun asun ja olen vauvan kanssa yksinäni? Just figure it out somehow, eh?

Ehkä otan vain turhan henkilökohtaisesti, mutta minusta yksinhuoltajien jatkuvassa huomiotta jättämisessä on jotain asenteellista. Ihan kuin oppaat olisi laadittu siten, että ne kannustavat "oikeanlaiseen" vanhemmuuteen. No hitto, mitäs sitten, jos vauva nyt vain on tulossa ja tilanne on mikä on? Vähiten siinä kaipaa ulkopuolelle jättämistä sen vuoksi, että itse tekee eri tavalla (monen kohdalla ehkä ilman muita vaihtoehtoja). Sitä paitsi ei se edes oikeasti ole niin kauhean erilainen tapa, meitä on paljon!

Nyttemmin olen huomannut toisenkin seikan asiaan liittyen: silloin, kun yksinhuoltajuus mainitaan, tuntuu oletus aina olevan se, että toinen (yleensä mies) on kokonaan häipynyt kuvioista ja toinen (yleensä siis nainen) hoitaa koko homman täysin yksin. Ei näytä olevan sellaista vaihtoehtoa, että mies olisi edelleen aktiivisesti mukana kuvioissa, vaikkei parisuhdetta olekaan eikä asuta yhdessä. Tämä näkyy siinä, että tällaiselle tulevalle viikonloppuisälle ei ole kerta kaikkiaan mitään materiaalia tarjolla. Ei mitään isyyteen valmistavaa tietoa, ellet ole osa pariskuntayksikköä. Ei minkäänlaista tukea isän rooliin, jos et ole kiltisti myös puolison roolissa.

Jos ei ole parisuhdetta eikä yhteistä kotia, mies ei saa edes isyyslomaa, vaikka isyys tunnustettaisiin. (Kelan sivut: "Isyysrahan saanti edellyttää, että asut yhdessä lapsen äidin kanssa. Voit saada isyysrahaa poikkeuksellisesti, vaikka asuisitte eri osoitteessa, jos erossa asuminen johtuu esim. työtilanteesta eikä välien rikkoutumisesta.") Tämän voi tulkita niin, että yhteiskunnan silmissä miehellä, joka ei ole parisuhteessa lapsensa äidin kanssa, ei ole samanlaista oikeutta isyyteen kuin muilla. Vaikka hän kuinka sitä haluaisi.

Useastihan homma menee niin, että yksinhuoltajaäidin lapsen isä on aluksi jonkin verran menossa mukana, mutta jossain vaiheessa vähän putoaa kuvioista ja jää helposti etäiseksi. Tietysti voi vain käydä niin, että kun molemmat löytävät uudet puolisot, yhteydenpito vähenee. Mutta minä kyllä veikkaisin, että jos "irrallaan olevaa" isää kannustettaisiin ja tuettaisiin enemmän isäksi tulemisessa, syntyisi lujempi side lapseen. Toki kaikki on kiinni omasta aktiivisuudesta. Ja toki on niitä yksinhuoltajia, jotka itse jättävät isän kuvioista, vaikka tämä haluaisi olla mukana. Mutta olen silti sitä mieltä, että tukemisella, tai edes sillä että "irtoisät" ylipäätään tunnustettaisiin oikeiksi isiksi (esim. tuon isyysvapaankin suhteen), olisi vaikutus heidän aktiivisuuteensa isän roolissa. Koska heillä on siihen oikeus.

Vai mitä sanotte tällaisesta, tietysti täysin fiktiivisestä esimerkkitilanteesta: Tuore pariskunta huomaa yllättäen odottavansa vauvaa. Aluksi ajatellaan, että perustetaan sitten perhe. Tuleva isä ottaa jutun tosissaan ja se merkitsee hänelle paljon. Hän ehdottaa naimisiin menoa. Mutta tuleva äiti onkin tullut toisiin aatoksiin. Raskaus on muuttanut hänen käsitystään heidän suhteestaan, ja hän tulee lopulta siihen tulokseen, että ei halua jatkaa yhdessä. Pariskunta eroaa ennen lapsen syntymää. Isä on surullinen, koska halusi perhettä todella. Hän haluaa edelleen isäksi ja olla mukana lapsen elämässä. Onneksi välit ovat kunnossa, ja äiti toivottaa hänet tervetulleeksi isän rooliin. Harmi vain, ettei yhteiskunta tue sitä millään lailla, isän on vaikea löytää omaa paikkaansa eikä hän saa Kelalta tukea, jotta voisi olla ensimmäiset viikot vaikka öitä myöten lapsensa ja tämän äidin tukena. Hän ei ole parisuhteessa, hän ei siis ole yhtä oikea isä kuin joku muu. Niinkö se on?

Minulle on oikeasti vasta viime viikkoina iskenyt ihan yllättäen sellainen valtava oivallus, että minun ja meidän perhemalli ei oikeasti ole yhtään huonompi kuin kenenkään muun. Että minun ei oikeasti tarvitsisi tuntea vähemmyyttä ja selittelyn pakkoa, vaan voin olla ihan rehellisesti iloinen ja ylpeä siitä, miten elän. Voi kunpa jotenkin yleisesti tajuttaisiin, että vanhemmuutta on ihan oikeasti todella monenlaista ja etteivät toiset tavat ole huonompia tai parempia kuin toiset. Hirveästi tsemppiä vaan kaikille niille, jotka joutuvat syyttä suotta kamppailemaan samanlaisten asioiden kanssa - kaikille omilla tavoillaan ei-konventionaalisille isille ja äideille!