Moni viisas ihminen, esimerkiksi Richard Rohr, on puhunut siitä, kuinka ollakseen onnellinen tulisi elää jokainen päivä uutena, tehdä jokainen asia kuin ei olisi tehnyt niitä koskaan ennen. Lapsena teemme niin luonnostaan, mutta aikuisena totumme maailmaan niin että alamme elää silmät ummessa. Taidon olla hetkessä, ottaa kaikki uutena, voi oppia, mutta se on ikävä kyllä aika hidasta ja hankalaakin (vaikkakin hyvin yksinkertaista!).
On kuitenkin muutamia elämäntilanteita, joissa aikuinen luonnostaan pääsee taas tuohon ihanaan tilaan. Olen jo aiemmin kirjoittanut yhdestä tuollaisesta tilanteesta, ja nyt olen päässyt kokemaan toisen. Kun alkaa elämä vauvan kanssa, alkaa kuin uusi elämä. Kaikki tapahtuu kuin ensimmäistä kertaa. Ensimmäinen yö omassa kodissa sairaalasta tultua on kuin olisi tullut aivan uuteen paikkaan. Ensimmäinen ulkoilu - ihana seikkailu, jokainen kadunkulma tuntuu erityiseltä. Ensimmäinen kerta kaupassa - kuin olisi tullut ihmemaahan. Ensimmäinen bussimatka - voittajafiilis; nyt mikä tahansa on meille mahdollista!
Pienten asioiden jälkeen pääsee laajentamaan skaalaa: me olemme tehneet jo ensimmäiset kotimaanmatkat. Helsingin reissua silti odotellaan edelleen, heh heh... Mutta onpa vaan ihanaa kun on edessä yhä lisää uusiavanhoja asioita. Koko syksy tuntuu edessä aukeavalta suurelta seikkailulta, ihan kuin pienenä kun alkoi uusi luokka koulussa ja tuntui, että mitä vain voi tapahtua!
Ja sitten on myös ihania vanhoja asioita, joihin palata. Kävimme musiikkijuhlilla, joissa olin töissä joka kesä 2006-2011. Luulin jättäneeni ne jo taakse, siirtyneeni "seuraavaan aikakauteen." Voi! Enkö ole oppinut, että musiikkijuhlat ovat jokin aivan perustavanlaatuinen osa elämää? Varmaan pysyvimpiä asioita minun elämässäni. Ensin oli jokakesäinen musiikkileiri 1984-2005 ja sitten tuo festivaali jossa nyt käytiin. Tunne oli ihmeen ihana, niin ihana että tuntuu käsittämättömältä, että yksi parin päivän visiitti tuollaisessa tapahtumassa voi saada sen aikaan. Olen kirjoittanut musiikkijuhlista monta monituista kertaa, mutta nuo tekstit eivät ole enää nähtävillä - no, olen mm. luonnehtinut jokakesäistä festivaalia jonakin, jollaista joulu oli lapsena. Näköjään asia ei ole muuttunut miksikään, ja hyvä niin.
Syy, miksen ollut festarilla viime kesänä, oli Ghana. Ja siinä onkin toinen paikka, johon yhtäkkiä palaan ja palaan - sisäisesti. Minulla on tapana saada eläviä flashbackeja tutuista, arkisista paikoista Ghanasta; väläyksiä, jotka ovat niin voimakkaita, että on kuin olisi siellä taas. Välillä niitä tulee harvakseltaan ja sitten on näitä kausia, jolloin kuvia asemilta, punahiekkaisilta teiltä ja trotroista hyppii silmien eteen ihan tämän tästä. Ne herättävät ihan valtavan ikävän, jolle ei ole mitään tarkkaa kohdetta, se on vain valtavaa kaipausta olla siellä. Vielä me olemmekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti