Sinne ja takaisin, mukana myös Watson

Joku reissaa lapsen kanssa Ghanassa, toinen kotimaassa. Seikkailua se on joka tapauksessa. Ja koska tämä blogi on lipsunut niin pahasti sen "äitiysblogin" puolelle, joka siitä ei koskaan pitänyt tulla, niin annetaan mennä nyt tämäkin tarina.


Torstaina minä ja Watson suuntasimme Valamoon, jossa minulla oli edessä kuoron levytys, Watsonilla laatuaikaa tätinsä kanssa, joka oli lupautunut lapsenvahdiksi. Tällä reissulla mikään ei mennyt suunnitelmien mukaan. Olin etukäteen huolissani parista asiasta: miten pärjäisimme kaikki samassa huoneessa ilman omaa kylppäriä; olisiko niin kylmä, ettei vauvaa voi nukuttaa päivisin ulkona, ja saisiko siskoni hänet nukkumaan sisällä; saisinko kylmässä rintatulehduksen; sekä hieman siitäkin, että meidän levyttäessämme suljettujen ovien takana minua ei saisi kiinni millään, jos tarvetta siihen olisi.

Suorastaan ihmeenomaisesti olimme valmiit tasan 17.00, jolloin kuorokaverini piti tulla meitä hakemaan. Olimme onnistuneet valvottamaan Watsonia tuohon asti, jotta hän nukkuisi autossa. Viideltä odotimme valtavan tavarakasan kanssa (vauvan kanssa ei pysty matkustamaan kevyesti, tai jos joku pystyy, kertokaa ihmeessä miten sen teette) asuntomme alaovella simahtamispisteessä oleva lapsi turvaistuimessa valmiina. Silloin saapui viesti, että kuskimme olisi 20 minuuttia myöhässä.

Varasuunnitelmaa kehiin. Watson vaunuihin, sinne kaikki mahdolliset kankaat ympärille, sillä oli kylmä ja lapsella vain autoon sopivat vaatteet päällään. Vauvan nukutus pihalla toisen meistä vahtiessa kamakasaa. Lopulta kuski saapui, Watson siirrettiin heräämättä autoon ja vaunutkin mahtuivat kyytiin - pääsimme matkaan.

Watson heräsi liian pian, koska oli ehtinyt nukkua vaunuissa, ja sai raivarit, koska löysi itsensä tuntemattoman auton pimeällä takapenkillä siskoni (eikä minun) kanssa. Pidettiin tauko, jolla Watson ei huolinut maitoa ja jonka jälkeen minä jatkoin takapenkillä kitisevän lapsen kanssa ja mm. imetin häntä liikkuvassa autossa, mikä on luonnollisesti paitsi turvallisuusriski, myös laitonta. Idea kuitenkin oli minun ja tavoitteena oli päästä perille jotensakin ihmisten aikaan.

Me olimmekin Valamossa "jo" kymmenen jälkeen, mutta kävi ilmi, että Watsonin sänky oli vasta matkalla toisen kuorokaverin autossa (joka siis oli ystävällisesti luvannut lainata matkasänkyä). Watson oli herännyt saavuttaessa ja ehti sänkyä odotellessa virkistyä ja aloittaa uuden paikan ihmettelyn. Kun sänky sitten puolen tunnin odottelun jälkeen saapui, meni vielä tunti, ennen kuin sen käyttäjä suostui nukahtamaan siihen. Verkkoseinäinen matkasänky kun tietenkin oli ihmettelyn arvoinen sekin.

Levyntekopaikka

Ensimmäinen levytyspäivä oli hyvin täysi, kiireinen ja minun osaltani melkoisen stressaava. Oli myös niin kylmä, ettei W voinut nukkua ulkona. Sisälläkin piti pitää ylimääräistä vaatekerrosta päällä. Juoksin joka tauolla suoraan lapsen luo, joka kyllä pärjäsi ihan hyvin vahtinsa kanssa, mutta minun oli silti syytä imettää joka välissä, pumpata lisää maitoa varalle ja hoitaa milloin mikäkin asia. Ja sitten taas seisomaan levytyssessioon (jossa vauvan nostelusta kipeä selkä alkoi ärtyä oikeasti häiritsevästi). Koska tauot menivät lapsesta huolehtiessa ja seuraavaan sessioon ohjeistaessa, en itse ehtinyt levätä lainkaan.

Meillä käytetään kestovaippoja - nykyään koko ajan. Siis kotona, kylässä, kaupungilla, yöllä ja päivällä. Niiden käyttö on minusta todella helppoa, vaivatonta ja mukavaa, enkä suoraan sanottuna yhtään lainkaan ja ollenkaan käsitä, mitä vaikeaa ja hankalaa joku siinä näkee. Siksi tuntui luontevalta ottaa vaipat mukaan myös reissuun, kun se kuitenkin oli vain muutaman päivän mittainen - jotkuthan kestoilevat ties mitkä etelänmatkat 24/7! Yöksi pakkasin kertsit, koska paksut yövaipat veisivät niin paljon tilaa laukussa, mutta muuten otin mukaan läjän kestovaippoja. Ajattelin, että likaiset vaipat kulkevat muovipussissa takaisin siinä missä puhtaatkin, eli niiden kanssa ei pitäisi tulla mitään ongelmaa. Ainoa hankaluus voisi aiheutua siitä, jos W saisi vatsataudin.

Tässä kohtaa en ollut ihan kaukaa viisas. En ollut tajunnut, että kestojen käyttöä (vauvalla, ei niinkään varmaan taaperolla) hankaloittaa se, jos ei ole omaa kylppäriä. Jos vaippa vaihdetaan vessassa, pitää joka kerta roudata mukaan pussi likaista vaippaa varten, ja tuo likainen, mahdollisesti huuhdeltu, eli lätimärkä, vaippa sitten takaisin. No, tästä nyt ei vielä aiheutunut muuta kuin pientä ylimääräistä vaivaa, eikä lapsenvahtikaan valittanut.

Ja toisen päivän aamu alkoi sitten sillä, että Watson sai sen vatsataudin. Vaikka tauti ei sitten onneksi ollut ollenkaan raju, vaan laantui heti ikävän alun jälkeen pelkäksi vatsan kipristelyksi, oli tässä vaiheessa pakko lähettää sisko autolla kauppaan ostamaan varmuudeksi kertsejä. En usko että ketään huvittaisi läträtä kestojen kanssa ilman omaa vessaa, jos lapsen maha on sekaisin. Minä jäin luonnollisestikin pois levytyksestä seuraamaan lapseni vointia, joka siis onneksi tosiaan ei sitten kuitenkaan ollut kovin paha.

Levytysaikataululle kyytiä.

Siinähän se päivä sitten vierähtikin. Minusta se tuntui lähes yhtä intensiiviseltä kuin jos olisin ollut mukana levyttämässä. Sisko sentään sai hetken rauhaa palkaksi muutoin palkattomasta vahdintyöstään. Minäkin sain ilokseni päivän päätteeksi palkaksi kaksi kaunista hetkeä: saunahetken kuorokaverien kanssa illalla, kun W. oli jo hieman pirteämpi, sekä vielä skumppahetken muiden saatua levynteon päätökseen ja W:n mentyä yöunille.

Sunnuntai toi myös jonkinlaisen kaivatun päätöksen reissulle, kun lauloimme liturgian [ortodoksinen sunnuntaijumalanpalvelus, suom. huom. :) ] ja pääsin ehtoolliselle [uskalsin mennä, vaikka aina jännittää vieraassa paikassa vilja-allergikkona pyytää vieraalta papilta "vain Kristuksen veri" ja vaikka olin unohtanut hameen kotiin ja minua hävetti olla luostarin kirkossa housuissa, toim. huom.]. Lopputunnelma olikin melkein kuin olisin päässyt mukaan levytykseen. Kotimatka sujui onneksi täysin kivuttomasti, W. veti sikeitä suurimman osan ajasta, valoisalla matka taittui äkkiä ja huristelimme etelään ilman taukoja.

Vaikka Valamossa sain kuitenkin aika monta hetkeä kuoron kanssa ja nautin jokaisesta täysin siemauksin, kotiin tultua tuntui, kuin olisin ollut kiinni lapsessa koko reissun ajan. Niin kai tavallaan olinkin, sillä stressi kaiken sujumisesta ei kuulu normaaliarkeen, mutta oli tuolla jatkuvasti taustalla. Kuitenkin oli myös ilahduttavaa huomata, että arjen murheisiin olin saanut etäisyyttä: vaikka kotiin tullessa tuntui uuvuttavalta muistaa ne taas, sainpa samalla tajuta, miten paljon energiaa ne yhä vievät ja että se ei tosiaankaan ole normaali asiaintila, vaan siitä on täysi oikeus pyrkiä pois.

Simahdus kotimatkalla.

Tämän reissun hedelmät ovat seuraavat:

• Ei reissukestoilua (ainakaan meille), ellei kohteessa ole omaa kylppäriä ja mielellään myös vaippojen pesumahdollisuutta.
• Jos ajattelet "eihän mikään muu voi mennä pieleen kuin tuo yksi asia", niin muista, että se yksi asia voi todellakin tapahtua
• Vierailusta jäi "valamonnälkä" - kiireisen vierailun jälkeen on hinku päästä sinne rauhassa, ajan kanssa, ilman ylimääräistä hässäköintiä
• Pienen lapsen kanssa tiukat aikataulut eivät  toimi, eivätkä mitkään suunnitelmat toteudu sellaisinaan. Jos kyseessä on reissu, jossa aikatauluista lipsuminen ei haittaa (esim. kuoron harjoitusperiodi) toimii vauvan mukanaolo paremmin.
• Watsonin sai kyllä - siskonikin - pakkasilla nukkumaan vieraassa paikassa sisällä (vaunuja apuna käyttäen),  mutta kiinteitä ruokia hän ei juuri huolinut, edes ennen mahavaivaansa
• En saanut rintatulehdusta.

Antoisaa oli joka tapauksessa. Kuten kuorossamme sanottaisiin: haluaisin kiittää, ja kiitänkin, kaikkia asianosaisia.  Myös Kadonnutta Lammasta.